Tulosta

Blogi


Kohtaamisen Galleria® -blogissa opettaja kohtaa opettajan arjen kohtaamisten keskellä. Jokaisen opettajan päivä on täynnä ainutlaatuisia ja arvokkaista kohtaamisia, joista osa jää muistoihin ikimuistoisina. Näitä arjen kohtaamisia haluamme jakaa tässä blogissa juuri Sinun kanssasi. Olet lämpimästi tervetullut Kohtaamisen Galleria® -blogin kirjoittajaksi -laita viestiä Kohtaamisen Gallerian Facebookissa ja jaa arjen kohtaamisesi lukijoiden kanssa.

Julkaistu , julkaisija

Kohtaamisen Galleriassa: tunnistatko -tunnustatko?

Opet Kohtaamisen Galleria® -lautapelin äärelläJoko Sinun koulussasi pelataan Kohtaamisen Galleria® -lautapeliä?

Kullakin ihmisellä on yksilöllinen tapansa lähestyä, prosessoida ja ottaa haltuun uusia asioita. Keskeistä on oppia tunnistamaan omaa oppimista edistävät tekijät ja tunnistaa erilaisia tapoja oppia, sillä parhaimmillaan yksilöllisyyden huomioiminen työskentely-ympäristössä ja työskentelytavoissa mahdollistaa parempiin työskentely- ja oppimistuloksiin pääsemisen. Samaan tulokseen on tultu myös monissa tutkimuksissa, joissa erilaiset testit ja pätevyystilastot osoittavat, että yksilöllisten oppimistapojen huomioiminen oppimistilanteissa johtaa pääsääntöisesti parempiin oppimistuloksiin.

Yksilöllinen lähestymistapa perustuu yksilön pyrkimykseen käyttää uusien asioiden haltuunotossa itselle luontevia tapoja toimia ja lähestyä asioita omien vahvuuksiensa näkökulmista. Kyse on siis sekä persoonallisuuteen että miellyttävyyteen perustuvasta tavasta vastaanottaa uutta tietoa.

Kohtaamisen galleria® –lautapelissä ryhmä pelaajia tutustuu sekä itseensä että toisiinsa yksilöllisten ominaisuuksien näkökulmasta. Tavoitteena on tunnistaa ja nähdä, mitkä eri tekijät vaikuttavat ja tukevat  kunkin pelaajan tapaa toimia keskittymistä vaativissa työskentely- ja oppimistilanteissa Tavoitteena on myös pohtia sitä, kuinka työskentelytila tai oppimisympäristö suunnitellaan siten, että se voi tukea mahdollisimman erilaisia tapoja työskennellä ja oppia.

Keskeistä on huomioida, että toisen yksilöllinen lähestymistapa ei ole ”parempi” tai ”huonompi” kuin toisen, se on vain erilainen. Erityisen tärkeiksi yksilöllisten tapojen tukeminen nousee niissä tilanteissa, joissa yksilön tulee keskittyä tarkasti, hän ottaa haltuun uutta tietoa tai hän pyrkii ymmärtämään, muistamaan ja yhdistämään tietokokonaisuuksia. Yksilölliset tavat toimia nousevat esiin myös tarkasteltaessa kysymyksiä missä, milloin, miten ja kenen kanssa opiskelet ja koet oppivasi parhaiten? Uuden asian oppimisessa yksilöt saattavat hyötyä hyvinkin erilaisista asioista: toiselle esimerkiksi kirkas valaistus ja hiljaisuus on keskittymisen kannalta äärimmäisen tärkeää, kun taas toinen keskittyy parhaiten hämärässä huoneessa musiikin soidessa taustalla.  Tätä oppimistyyli yksinkertaisuudessaan tarkoittaa: erilaisten yksilöiden erilaisia tapoja oppia samoja asioita.

Kohtaamisen galleria® -lautapelissä pääasiallisena taustateoriana toimii 1970 –luvulla alkunsa saanut Rita Dunnin & Ken Dunnin teoria yksilöllisistä tavoista toimia ja työskennellä. Tämä teoria sisältää viisi pääelementtiä, jotka pelissä on huomioitu värikoodein: ympäristötekijät (keltainen), emotionaaliset tekijät (vihreä), sosiaaliset tekijät (sininen), fysiologiset tekijät (vaaleanpunainen) sekä psykologiset tekijät (oranssi). Nämä elementit, yksilöstä riippuen, joko estävät tai edistävät tietojen ja taitojen vastaanottamista, säilömistä ja käyttämistä keskittymistä vaativissa oppimistilanteissa. Dunn & Dunn -teorian mukaan yksilöt opiskelevat aina tietyssä ympäristössä, jossa on läsnä erilaisia ärsykkeitä. Yksilöt reagoivat näihin ärsykkeisiin luonteenomaisesti, millä on keskeinen vaikutus oppimisen edistämiseen tai estämiseen.

Carbo, Dunn & Dunn (1986) avaavat Dunn & Dunnin mallin viiden eri elementin sisältöjä seuraavalla tavalla:

Ympäristötekijät tarkastelevat ympäröivän tilan, kuten valaistuksen, äänien, lämpötilan ja tilaan valittujen huonekalujen vaikutuksia yksilön kokemiseen. Ympäristöön liittyviä reaktioita pidetään pääosin synnynnäisinä.

Emotionaaliset tekijät kohdistavat huomion yksilön motivaatioon, työn etenemiseen ja edistämiseen sekä vastuunkantoon liittyviin toimintatapoihin. Henkilökohtaisten emootioiden syntyyn vaikuttavat keskeisesti yksilön toimintaympäristöön liittyvät tekijät.

Sosiaalisilla tekijöillä tarkoitetaan sosiaalisen vuorovaikutuksen tuomia tekijöitä osana yksilön työskentelyä ja uuden oppimista – helpottaako esimerkiksi uuden oppimista asian käsittely yhdessä toisten kanssa vai koetaanko yksin opiskelu oppimisen kannalta mielekkäämmäksi? Carbo ym. toteavat, että osalle oppilaista ryhmässä työskentely voi olla niin haastavaa, että se vaikeuttaa helppojenkin asioiden omaksumista. Tämä tilanne saattaa johtaa virheellisesti käsitykseen siitä, että oppilas ei halua työskennellä toisten kanssa tai jää ryhmässä passiiviseksi jäseneksi. Usein tällaiset oppijat vaativat erityiseen paljon henkilökohtaista tukea oppimiseensa.

Fysiologisten elementtien tarkastelu kohdistaa huomion yksilön fysiologisiin työskentelytapoihin ja aistikanavin saatuun informaatioon: kokeeko yksilö tiedonomaksumisensa hallinnoivaksi kanavaksi esimerkiksi visuaalisesti aistitun tiedon vai kokeeko hän oppivansa erityisesti kuulokanavan kautta? Entäpä, edistävätkö esim. liikkuminen tai napostelu hänen työskentelyään tai minkä vuorokauden ajan hän kokee parhaimmaksi ajaksi ottaa haltuun uusia asioita?

Mielenkiintoista on havaita, että fysiologinen elementti on elementeistä se, joka saattaa vaihdella iän myötä: yksilön kehitys etenee lapsuudessa aina kinesteettisestä (learning by doing) kohti taktillisuutta (kohteiden käsittely ja koskeminen), minkä jälkeen myöhäislapsuudessa visuaalisuus ja kuulemalla oppiminen valtaavat yhä suurempaa osaa oppimiskanavistamme. Kuitenkin, dominoiva oppimiskanava on kullakin yksilöllä yksilöllinen: joku kokee aikuisuudessa oppivansa paremmin esimerkiksi kinesteettisesti (kokemalla kehollinen kokemus) kuin auditiivisesti (kuulemalla). Tämä tosiasia muistuttaa eri aistikanavien huomioimisesta opetus- ja oppimistilanteissa.

Psykologisilla tekijöillä Dunn & Dunnin mallissa tarkoitetaan yksilön tapaa prosessoida tietoa – eteneekö hän mieluummin analyyttisesti pala palalta vai pyrkiikö hän saamaan mahdollisimman nopeasti holistisen (globaali) kokonaiskuvan opiskeltavasta asiasta tai käsiteltävästä tehtävästä? Psykologiseen taipumukseen liittyvät myös yksilön impulsiivisuus ja reflektiivisyys.

Yksilöiden välillä varioivia tapoja tarkastellessa on tärkeä huomata, että niiden voimakkuus vaihtelee yksilöiden välillä: toinen saattaa suosia keskittyessään hiljaisuutta, mutta sietää myös melua kun taas toisen sietokyky on huomattavasti rajoittuneempaa. Arkitilanteissa opimme sopeutumaan erilaisiin oppimis- ja työskentely-ympäristöihin, mutta se ei poissulje sitä, että itsellemme sopivimmassa ympäristössä keskittymisemme ja sen myötä oppimisemme olisi helpompaa. Mielenkiintoista on myös huomata kiinnostuksen ja motivaation vaikutus uuden asian sisäistämiseen: mikäli asia on kiinnostava tai sen ymmärtämiseen koetaan erityistä tarvetta, oppiminen on helpompaa, vaikka ympäristötekijät eivät suosisikaan yksilöllisiä taipumuksiamme.

Taustateorian pätevyyttä on arvioitu ja perusteltu yli 120 yliopiston tutkielmissa ja väitöskirjajulkaisuissa. Toisin kuin useimmat muut yksilölliseen oppimiseen perustuvat mallit, Dunn & Dunnin malli on validoitu maantieteellisistä, sosioekonomisista ja etnisistä tekijöistä riippumattomaksi. Mallia on myös arvostettu sen yksinkertaisuuden vuoksi -itseä arvioidaan suhteessa uuden oppimiseen ja keskittymiseen viittaaviin väittämiin hyvin yksinkertaisella tavalla pohtien väittämien sopivuutta itseen.  Dunn & Dunnin mallissa huomioidaan yksilön kokemukset, persoona ja havaintojen tekoon vaikuttavat tekijät.

Tunnistaessamme ja tunnustaessamme yksilöiden tavat työskennellä ja toimia keskittymistä vaativissa tilanteissa, mahdollistamme samalla työskentelyn ja oppimisen parhaalla mahdollisella tavalla. Kohtaamisen Galleria® -lautapeli toimii keskustelun avaajana ja tarjoaa uusia näkökulmia ja työkaluja työskentelyn ja oppimisen tukemiseen.

Kohtaamisen Galleria® -lautapelin löydät osoitteesta. www.kohtaamisengalleria.fi

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

#yksilöllinen #urakka #what?

Untitled_design_1

#yksilöllinen #urakka -whaaaat?

 

Uuden opetussuunnitelman rantauduttua perusopetukseen, media on myllyttänyt sitä runsaasti. Jopa PISA -tulosten heikkenemiseen on löydetty vastaus opetussuunnitelmasta, jota parhaimmillaan on toteutettu vasta reilun vuoden. Suurin osa opettajista on vielä siirtymävaiheessa uuden opetussuunnitelman käyttöönotossa. Toistaiseksi lukemani ja kuulemani kritiikki on liittynyt opetussuunnitelman väärinymmärrykseen (asia on irroitettu yhteydestä tai opetussuunnitelman kokonaisuudesta) tai on kritisoitu toissijaista lähdettä, esimerkiksi mediassa esiin nostettua “opetussuunnitelman” ohjaamaa toimintaa, joka ei opsin tuntevalle edusta opetussuunnitelman ideologiaa laisinkaan.

 

Esimerkiksi Helsingin sanomissa “huolestunut vanhempi” kirjoitti alkusyksystä todellisesta huolestaan. Hänen mukaansa kotona ei ehditä opetella kaikkea sitä, mitä koulussa ei ehditty opiskella. Äidin mukaan Uuden opetussuunnitelman mukaisen opetuksen lopputulos on se, että lapsi jätetään itse täysin vastuuseen omasta oppimisestaan. Lapset uupuvat, ja suhde ­koulunkäyntiin kyynistyy entistä aikaisemmin.
 

Äidin huoli on todellinen. Jossain mennään pahasti metsään, jos koulussa on niin kiire, että siellä ei ehditä opiskella. Pahasti metsään mennään myös silloin, jos koulussa ei olekaan kiire, mutta ei huomata sitä, että oppilas ei ymmärrä opiskeltavaa asiaa. Hyvä kysymys on se, onko tämä opettajan vai oppilaan haaste? Minusta vastaus on vallan yksiselitteinen: meillä opettajilla on vastuu oppilaan oppimisesta myös silloin, kun ohjaamme oppilasta ottamaan vastuuta oppimisestaan ja opiskelustaan. Tämä vastuunottaminen on yhtälailla opiskeltava ja opetettava asia kuin mikä tahansa muu asia. Se vaatii aikaa, ohjausta ja harjoittelua, pienin askelin opettajan ja oppilaan tiedostamaa tavoitetilaa kohden. Sitä ei opita heittämällä oppilas laidan yli ja katsomalla, kuinka hän oppii “uimaan”.

 

#uusiops #kukaaneioleopettanutopelleopsia #montasataasivua #mitenmukaarvioidaan #rastejalukkarissa

 

Uusi opetussuunnitelma ei ole oikeasti uusi. Se on julkaistu vuonna 2014. Sitä ennen se oli luettavissa ja kommentoitavissa luonnosversiona. Se otettiin kouluissa käyttöön syksyllä 2016. Opettajat olivat sitä tekemässä erilaisissa työryhmissä. Silti suurin opetussuunnitelman kritisointiryhmä löytyy opettajista. Miksi näin? Suurin syy tähän on se, että opetussuunnitelmaan ei ole perehdytty kokonaisuutena, vaikka sen kirjoittamiseen onkin osallistuttu jonkin oppiaineen näkökulmasta. Tämä itsessään aiheuttaa kysymyksen siitä, kuinka oppiainekohtaisista osioista voidaan saada yhteneväiset, mikäli kokonaisuuteen, esimerkiksi yhteiseen arvopohjaan, toimintakulttuuriin, arviointiin tai oppimisympäristönäkökulmaan ei olla perehdytty? Hyvä kysymys on sekin, miksei ole perehdytty? Tämän jälkeen ei ole ihme, että opetussuunnitelmasta nousee jos jonkinmoisia oletuksia, joista sitä on helppo kritisoida. Kun koko kokonaisuutta ei ole ymmärretty. Miten tämä näkyy käytännössä?

 

Ylen A-studion Koulukorjaamossa esiteltiin alkusyksystä opetustapaa, jota kutsutaan kasvatustieteessä viikkosuunnitelmaopetukseksi. Kansankielisempi nimitys kyseisestä oppimistavasta on Urakka-malli”. Opetustavan perusidea on se, että kouluviikon alussa oppilaille annetaan  suunnitelma tehtävistä, jotka heidän tulee tehdä kuluvalla viikolla. Oppilaat tekevät ja tarkistavat viikkosuunnitelman tehtävät itsenäisesti. Loppuviikosta katsotaan yhdessä opettajan kanssa, kuinka tehtävien teko onnistui. (https://koulujasivistys.wordpress.com/2016/04/17/viikkosuunnitelmaopetus/.) Niin ja sitten on tämä versio, jossa alkuviikosta opetellaan asiat yhdessä ja loppuviikosta urakoidaan…

 

#siiswhat? #voikooppimistaurakoida? #nopeatelävätjasyöväthitaat?

 

Koulu ja sivistys - sivustolla todetaan, että viikkosuunnitelmaopetuksessa oppilaat voivat vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa he opiskelevat. Konkreettisemmin sanottuna oppilaat voivat päättää siitä, tekevätkö he tehtävät lattialla vai oman pulpetin ääressä, millä oppitunneilla ne tehdään ja kuinka kauan yksittäisiin tehtäviin käytetään aikaa sekä tehdäänkö tehtävät yksin, parin kanssa vai ryhmässä.  (https://koulujasivistys.wordpress.com/2016/04/17/viikkosuunnitelmaopetus/. )

 

#tehtävätjoopajoo #opetekeetehtäviä #vanhemmattekeetehtäviä #kaikkiurakoi #draganddrop #tietoedellämennään #mitähäntässäarvioidaan #kustantajattykkää

 

Pohdittaessa oppilaan kehitystä ja yksilöllisyyttä, opetussuunnitelmaa ja edellä esitettyä huolestuneen vanhemman pohdintaa, ja verrattaessa sitä viikkosuunnitelmaopetukseen, heräsi minullakin huoli.

Lastenpsykiatrian ylilääkäri Puustjärvi totesi luennollaan, että ihmisen toiminnanohjaamisen taidot kehittyvät 30.- ikävuoteen saakka. Kuinka voimme olettaa, että oppilaalla on kyky päättää oppimisensa suhteen siitä, milloin ja miten hän esimerkiksi opiskelee viikon aikana annetut tehtävät? Oppilasta tulee toki auttaa tiedostamaan omaa oppimista ja keskittymistä tukevia toimintatapoja ja menetelmiä, kuten ohjata häntä pohtimaan, onko hänen parempi opiskella pulpetin ääressä tai lattialla, kirkkaassa valossa tai hämärässä, yksin tai ryhmässä - ja auttaa häntä huomioimaan sitä, miksi juuri tietynlaiset tilanteet tai paikat auttavat häntä keskittymään paremmin. Oppilasta tulee auttaa oppimaan oppimiseen ja oppimisen edistämiseen. Mutta, onko mahdollista, että oppilaalta odotetaan oman toiminnanohjaamisen, tässä tapauksessa oppimisen ohjaamisen ylemmän tason toimintoja, kuten suunnittelua siitä, kuinka hän suunnittelee esimerkiksi työnsä sijoittumisen viikolle? Vaikka viikkosuunnitelmaopetuksen kaltaista organisatorisesti avointa opetusta perustellaan juuri sillä, että oppilaat saavat käyttää yksilöllisen ajan yksittäisiin tehtäviin eli käytännössä nopeasti oppivat voivat edetä pidemmälle ja hitaammin oppivat saavat tarvitsemansa ajan oppimiseen, haasteeksi nousee se, että oppilas ei uutta tietoa konstruoidessaan voi etukäteen osata arvata, minkä verran hän tarvitsee tämän asian oppimiseen aikaa. Jos kaikille annetaan suurinpiirtein samat tehtävät ja ajan voi suunnitella itse, loppuviikosta nopeat ovat edistyneet aikataulun mukaisesti ja enemmänkin, kun osalla voi olla loppuviikosta paljon tehtäviä jäljellä. Näitä sitten opiskellaan (tehdään, suoritetaan, urakoidaan) kotona viikonloppuna. Pahimmillaan lapsi tunnollisesti ennakoi loppuviikolle kuormittuvaa taakkaa (tai häpeää ehtimättömyyttään), ja ongelmaa - tehtävävyyhtiä - pyritään ehkäisemään työskentelemällä kotona pitkin viikkoa, jolloin vanhemman - joka tilanteen ymmärtää - huoli on todellinen.

 

Mikäli tällaista toimintaa perustellaan koulun taholta opetussuunnitelman ohjeellistamaksi, kritiikki opetussuunnitelmaa kohtaan on aiheellinen. Ne, jotka ovat opetussuunnitelman perusteisiin perehtyneet, tietävät kuitenkin, että uusi OPS ei tällaiseen toimintaan ohjaa. Opetuksessa edetään tavoitteiden suunnassa laaja-alaisen osaamisen taitoja kehittäen ja arviointi kohdistuu tavoitteiden saavuttamiseen arvioinnin kohteen viitekehyksessä. Kirjan sivuja täyttämällä ja tehtäviä urakoimalla opsissa määriteltyjen tavoitteiden saavuttamisen arviointi vaatii mielestäni opettajalta yliluonnollisia taitoja -voihan niitä joillakin olla!

 

Viikkosuunnitelmaopetusta perustellaan myös sillä, että “oppilaat voivat oppia arvioimaan itse omaa oppimistaan, koska he tarkistavat tehtävät itse”.  (https://koulujasivistys.wordpress.com/2016/04/17/viikkosuunnitelmaopetus/.) Tälle perusteelle voidaan aiheellisesti esittää kysymys siitä, mitä esimerkiksi väärän vastauksen huomioiminen kertoo oppilaalle hänen oppimisestaan?

 

Opetussuunnitelmassa oppimisen arvioinnin kohteet liitetään tavoitteisiin, ei sisältöihin, siitähän jo tuossa yllä mainitsinkin. Mikäli sisällön oppimista arvioidaan oikein-väärin  ja tehty-ei tehty -asteikoilla, arvioidaan siinä aivan eri asioita, mitä opetussuunnitelma ohjaa arvioimaan ja mihin oppimisen arviointi perustuu.

 

#pitäisköhuolestua #tehtävä6s45 #oikein #väärin

 

Otetaanpa esimerkki vaikkapa Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksesta:

 

Tavoite 3/15 ohjaa oppilasta käyttämään luovuuttaan ja ilmaisemaan itseään monipuolisesti erilaisissa viestintä- ja esitystilanteissa, myös draaman avulla. Tätä tavoitetta kohti työskenneltäessä oppilasta ohjataan tuntemaan ja arvostamaan kulttuuriperintöä ja osallistumaan uuden kulttuurin luomiseen samalla, kun hän harjoittelee ilmaisukeinoja erilaisissa viestintä- ja esitystilanteissa. Arvioinnin kohteeksi opetussuunnitelma määrittelee tässä tavoitteessa ilmaisukeinojen käytön.


 

Opetussuunnitelman mukaan oppilaalle tulee tietää jo ennen oppimisprosessia tavoitteet siitä, mitä oppimiselta odotetaan, millaisia kriteereitä oppimiselle asetetaan, ja kuinka oppilas voi saavuttaa oppimiselle asetetut tavoitteet.

 

Mietin kyllä tosissaan, minkälaisen urakan  ja mitä oppikirjan tehtäviä ja monisteita laittaisin oppilaani tekemään, jotta voisin arvioida vuorovaikutustaitojen kehittymistä, toimintaa vuorovaikutustilanteissa ja puheviestintätilanteissa toimimista, kun tavoitteena on opastaa oppilasta vahvistamaan taitoaan toimia rakentavasti erilaisissa viestintäympäristöissä ja ilmaisemaan mielipiteensä, ohjata oppilasta huomaamaan omien kielellisten ja viestinnällisten valintojensa vaikutuksia ja huomioimaan toisten tarpeita ryhmäviestintä- tilanteissa sekä  kannustaa oppilasta kehittämään myönteistä viestijäkuvaa sekä halua ja kykyä toimia erilaisissa, myös monimediaisissa vuorovaikutustilanteissa? Ai niin, ehkä oppilas saa tästä osaamisestaan palautetta tarkistaessaan tehtävänsä itsenäisesti.

 

#kuinkatuttuseopsolikaan #sisältöoppimisenvälineenä #tavoitteetarvioinninkohteena #laajaalaisenosaamisenkehittyminen

 

Koulutuksen ja sivistyksen sivustolla viikkosuunnitelmaopetusta perustellaan myös sillä, että “oppilaat yleensä tottuvat työtapaan melko helposti” ja ”Useimmat lapset työskentelevät tässä työmuodossa mielellään, joskus jopa innostuneesti”. Sisäsyntyisen motivaation synnyttämiseen pyrkiville opettajalle ei kuitenkaan riitä se, että joskus jotkut jopa innostuvat tästä työskentelystä. Vaikka emme voi taata, että aina kaikki innostuvat kaikesta, pyrkimys opetuksen yksilöllistämiseen ja oppilaan oman kiinnostuksen huomioimiseen tulee oppimisprosessia suunniteltaessa olla niin suuri, että opettajina odotamme, että oppilaat innostuvat aiheesta. Tai sitten etsimme yhdessä oppilaan kanssa aiheesta tai työskentelytavoista asioita, jotka innostavat oppilasta.

 

#oppilaanelämismaailma #yksilöllisyys #oppimisenautenttisuus

 

Urakkatyöskentely tai viikkosuunnitelmaopetus pyrkii eittämättä edistämään oppilaiden kykyä itsenäiseen oppimiseen, mikä sinällään on tärkeä taito, jota tulee harjoitella pienin askelin oppilaan eri toimintaympäristöissä, siis myös koulussa. Se, voidaanko sitä harjoitella onnistuneesti antamalla alkuviikosta oppilaalle koko viikon tehtävät, on iso kysymys. Etenkin, kun tarkastellaan perusterveen ihmisen toiminnanohjaamisen taitojen kehittymistä. Koska nämä taidot kehittyvät vielä pitkälle aikuisuuteen, lasta ei tule tarkastella pienenä aikuisena, jolla nämä kaikki taidot jo ovat ikäänkuin lähes kehittyneinä ja niitä viimeistellään suurta itseohjautuvuutta vaativilla toiminnoilla.

 

Lastenpsykiatrian ylilääkäri puhuu primaarista ja sekundaarisesta oppimisvaikeudesta -tässä kohdin höristin korviani - Primäärin oppimisvaikeuden tunnistan. Se on todellinen ja siihen opettajana pyrin antamaan kaiken tukeni, jo ennakoiden oppimistilanteita pyrkimällä luomaan ne sellaisiksi, jotka auttavat oppilasta etenemään oman oppimisensa ehdoilla. Mutta sekundaarinen oppimisvaikeus -tästä en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että opettaja aiheuttaa toiminnallaan oppilaalle oppimisen esteitä. Tätä siis opsissa tarkoitetaan, kun siellä todetaan seuraavaa: "Oppimisympäristöjen suunnittelussa otetaan huomioon oppilaiden yksilölliset tarpeet. Näin voidaan ehkäistä oppimisen ja koulunkäynnin tuen tarvetta. Tuen tarpeen mukaan räätälöidyt oppimisympäristöt voivat olla osa oppilaan suunnitelmallista tukea." (OPS2014, 50)

 

Oppilaan ohjaamatta jättäminen tai itsenäisen suunnittelun ja toiminnan liiallinen vaatiminen, aiheuttavat nimenomaan ongelmia oppilaan toimintaan, oman oppimisen suunnitteluun ja oppimismotivaatioon. Itsenäisen toiminnanohjauksen vaatiminen liian aikaisin ei ole yksilöllisen oppimisen mahdollistamista vaan päinvastoin, oppilaalta vaaditaan sellaisia asioita, joihin hän ei ikänsä, taitojensa ja kehityksensä mukaan ole vielä valmis.

 

Tässä OPS-myllerryksessä olen miettinyt miettimästä päästyäni, miten sinä, opettajakollegani, olet lukenut, tulkinnut, ymmärtänyt ja siirtänyt oman luokkasi toimintakulttuurin rakennusaineiksi opetussuunnitelman oppilaan yksilöllisyyteen ja sen huomioimiseen viittaavat sanat ja lauseet, jotka esiintyvät todellakin 213 kertaa Perusopetuksen opetussuunnitelmassa!   Omaa opettajuuttani puhuttelevat tällä hetkellä seuraavat kohdat, jotka ohjaavat toimintakulttuurini, työtapojen ja oppimisympäristöjen suunnittelua omassa työssäni:

 

  • "Oppilaan kiinnostuksen kohteet, arvostukset, työskentelytavat ja tunteet sekä kokemukset ja käsitykset itsestä oppijana ohjaavat oppimisprosessia ja motivaatiota." (OPS2014, 17)

  • On tärkeää ottaa huomioon oppilaiden erilaiset tavat oppia ja työskennellä sekä huolehtia siitä, ettei edistymisen ja osaamisen osoittamiselle ole esteitä." (OPS2014, 48)

 

Yksilölliset tarpeet -tätä sanaparia mietin pitkään. Mitä ovat ne yksilölliset tarpeet, joiden tunteminen, tunnistaminen ja tunnustaminen ehkäisevät koulunkäynnin tuen tarvetta? Mitä, jos en tiedäkään niitä ja aiheutan itse omalla toiminnallani oppilailleni koulunkäynnin tuen tarpeita, niitä sekundaareja oppimisvaikeuksia? Entäpä oppilaideni kiinnostuksen kohteet, arvostukset, tunteet sekä kokemukset ja käsitykset itsestä oppijana -omalla toiminnallani vahvistan myös oppilaideni käsitystä itsestään oppijana -mahdollistanko luokassani jokaisen oppilaan parhaan osaamisen ja taidon esilletulon opetuksessani?  Siihen liittyy myös tuo viimeinen lainaus -osaanko todella ottaa huomioon oppilaiden erilaiset tavat oppia ja työskennellä? Siis oikeasti, onko minulla riittävästit tietoa, joka on elintärkeää, jos ja kun haluan tarjota oppilailleni mahdollisuuden yksilöllisten ominaisuuksien ja potentiaalin maksimaaliseen hyödyntämiseen?

 

#opettajanaiheuttamaoppimisvaikeus #oppiminenonainakivaa #perustuntimikäseon

 

Tunnistaminen ja tunnustaminen –siinä kaksi sanaa, joita opiskelen ensi viikonloppuna -vakavasti ja hyvillä mielin. “Yksilöllisyys tarkoittaa sitä, että jokin erillinen kohde – subjekti tai objekti – koostuu ominaisuusryhmästä, joka on uniikki, ainutlaatuinen.” -näin kuvasi Hikipedia tuota mystistä sanaa. Kohtaamisen Gallerian® -aforismikortissa se heijastuu minun, opettajan katseesta -

 

Olen ihmeellinen, aito, valloittava

Ainutlaatuinen peilikuva

Silmissäsi

 

©Kohtaamisen Galleria

 

Postin mukanaan tuomaa OpenBuJo® -webinaaria kuunnellessani ymmärsin, että olen löytänyt polun, jota kulkiessani olen luottavaisena matkalla kohti aidosti yksilöllisiä kohtaamisia “uudenvanhan” opsin viitekehyksessä, rennosti, urakoimatta.

 

#OpenBujo® #uniikitoppilaani #oppimisenesteitäeiole #tunnista #tunnusta #kivijalkanapedagogiikka #opetosaa



 


 


 

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Ajatuksia kohtaamisesta

2_2

Kohtaaminen on teko ja kohdata on teonsana. Näihin ajatuksiin havahduin pohtiessani tulevaa työ- ja kouluvuotta. Kohtaamista ei tapahdu, ellen tavoittele sitä. Oikea kohtaaminen on aktiivista. Aina. Kohtaaminen on sitä, kun yksilö on aidosti kiinnostunut toisesta. Kohtaamiseen liittyy se, että halutaan oikeasti tuntea toista taas ainakin hitusen enemmän. Kohtaaminen on välittämistä. Kohtaaminen on myös kunnioittamista ja luopumista – etenkin silloin, kun kohdattavien ajatukset kohtaavat ristiriitaisuuden rajalla. Hyväksynkö? Ohjaanko? Muutunko? Muutanko? Kuinka ohjaan lennon suuntaa oikeaan katkaisematta siipiä?

Opettajana olen sen aarteen vartija, jota lapseksi kutsutaan. Kuinka osaan vaalia sitä oikein?

Miksi kohtaaminen ja yksilöllisyys sitten ovat niin tärkeitä, että niiden eteen tulisi nähdä vaivaa?

On selvää, että kukin ihminen on yksilö. Kahta samanlaista tapaa toimia tai ajatella ei ole. Emme ole toistemme kopioita - onneksi! Tai niin ainakin periaatteessa ajattelemme: arvostamme yksilöllisyyttä itsessämme ja toisissamme, mutta silti usein kohtaamme sen tosiasian, että petymme toinen toisiimme ja toistemme tapaan ajatella ja toimia, vaikka periaatteessa arvostammekin yksilöllisiä tapoja. Kuulostaako ristiriitaiselta? Tätä tuottaa yksilöllisyys! Sen tiedostaminen, että olemme yksilöitä ja toimimme yksilöllisesti eri tilanteissa, on äärimmäisen tärkeää, jotta osaamme kunnioittaa toinen toisiamme ja ymmärrämme toistemme tapoja ja niiden lähtökohtia. Toimintaamme toki ohjaavat yhdessä sovitut säännöt ja normit, mutta niiden puitteissa toimimme yksilöllisesti. Mikäli arvostamme sitä, ja jopa rohkaisemme yksilöllisiin tapoihin ajatella ja etsiä ratkaisuja haasteisiin, usein opimme paremmin, sillä käytämme niitä keinoja, jotka ovat meille yksilöinä parhaita tapoja oppia ja näyttää osaamistamme; sovellamme, analysoimme, arvioimme ja pyrimme luomaan uudenlaisia malleja toimia.

Jokaisella ihmisellä on valtava määrä yksilöllistä potentiaalia. Kysymys kuuluukin: kuinka hyvin onnistumme hyödyntämään sitä itsessämme ja toisissamme? Itsenkin tasolla se voi olla haastavaa, ellemme oikeasti perehdy siihen, mitkä ovat meille luontaisia tapoja toimia ja oppia. Toisen yksilöllisyyden ymmärtämiseen taas tarvitaan aitoa kohtaamista. Toisen yksilöllisyyden ja yksilöllisten toimintatapojen ymmärtäminen auttaa oppimaan oppimisessa ja oppimaan oppimisen opettamisessa. Ja sehän meillä opettajilla on yksi tärkeimmistä tavoitteista – auttaa oppilasta oppimaan! Se ei olekaan mikään pieni tavoite! Mutta kuinka suuri palkinto onkaan, kun voi nähdä oppimisen iloa ja intoa!

Tiedämme tiedon rakentumisesta sen, että uudet ja haastavat asiat on helpompi oppia kun ne sidotaan ennestään tuttuihin asioihin, oman arkipäivän lähtökohtiin. Siinäkin on kyse yksilöllisyydestä! Kun löydämme oppilaalle opeteltavasta asiasta sellaisia esimerkkejä, jotka koskevat hänelle tuttuja aihealueita, kiinnostuksen kohteita ja tapoja työskennellä, rakennamme siltaa aiemmin opitun ja uuden opittavan välille. Itselle ominaiset tavat uuden oppimisessa myös madaltavat oppimisen kynnystä - ei se niin vaikeaa ollutkaan!

Perusopetuksen opetussuunnitelmassa mainitaan 213 kertaa yksilö -alkuinen sana. Sekin viittaa siihen, että yksilöllisyys on todella tärkeä asia, joka tulee huomioida myös oppimisessa ja oppimiseen virittävien tehtävien ja ympäristöjen järjestämisessä. Itse asiassa -on mielenkiintoista ajatella, että maailma on täynnä erilaisia hyviä oppimisympäristöjä ja tehtäviä, mutta kaikkien lähtökohta on sama – kohtaaminen.

Kohtaaminen avaa ymmärrykseni toisen tarpeille. Yhä useammin herään pohtimaan sitä, mitä oikeastaan tiedän oppilaistani? Tiedänkö esimerkiksi sen, kuka kaipaa oppimiseensa hiljaisuutta ja rauhaa tai kenelle taas ympäristön hiljaisuus on haaste? Kuka liikehtii oppiessaan, ja kuinka sen mahdollistan? Kuka varmistelee tai kaipaa keskustelukumppania oppimisensa tueksi? Mikä aistikanava kaipaa erityistä huomioimista kunkin opetuksessa – ja kuinka tämän kaiken huomioin?

Palatakseni alkuun: Kohtaaminen on teko ja kohdata on teonsana. Kuinka päätän tänä syksynä oppia tuntemaan oppilaitani paremmin ja järjestää tilanteita, tehtäviä ja ympäristöjä, joissa he kokevat tulevansa huomioiduiksi ja kohdatuiksi omien kiinnostustensa ja oppimistapojensa puitteissa? Mitä teen konkreettisesti sen lisäksi, että keskustelen ja olen läsnä? Kuinka päivitän opettajuuteni työkalupakkia ja tutustun oppilaisiini monipuolisesti jo heti ihan alussa?

OpenBuJo_174_

Tänä vuonna aion päivittää työkalupakkini Open BuJo® -kalenterilla. Aion antaa oppilailleni aikaa kertoa itsestään ja itselle tärkeistä asioista. Open BuJossa® jokaiselle oppilaalle on omistettu oma aukeama, jonka täyttämiseen sain valmiit ohjeet ja materiaalit Bujon mukana! Aion aloittaa tutkimusmatkani oppilaisiin vuorovaikutteisen ja toiminnallisen Ominaisuuteni© –pelin kautta, josta innostuin kovasti!  Profiloimme siinä yhdessä oppimistamme ja keskittymistämme helpottavia tekijöitä. Sitten annan jokaiselle aikaa täyttää omaa BuJo -aukeamaansa. Myöhemmin jatkan tutkimusmatkaani ja syvennän kunkin oppilaan oppimisprofiilia Open Bujo® -materiaalien avulla. Syksyn ensimmäisessä vanhempainillassa aion käydä vanhempainiltaan tarkoitetun BuJo -materiaalin läpi (sen sain myöskin täysin valmiina!) ja pyydän myös aikuisia pohtimaan ja profiloimaan lapsiaan bujoilun merkeissä. Uskon, että siitä tulee antoisa hetki meille kaikille ja minä saan opettajana oppia myös vanhempien näkökulmasta oppilaistani uusia asioita. Ehkä vanhemmatkin oppivat samalla jotain uutta lapsistaan ja tavastani työskennellä aidon kohtaamisen eteen.

Näiden pohjalta se suunnittelu sitten alkaakin: oppilaita innostavien aihepiirien etsiminen, erilaisten oppimistyylien ja -tapojen huomioiminen, kiinnostuskohteiden näkeminen ja niin edelleen. Palaset ovat valmiina – nyt kokoan ne vain hyväksi kokonaisuudeksi. Itse asiassa, ensimmäinen ilmiömme oppilaiden kanssa on bujoilu ylipäänsä – kohtaaminen, kunnioitus ja arvostus. Lähdemme oppilaslähtöisesti. Saattaa olla, että aihe vie mennessään ja sen ympärille piirtyy koko syyslukukausi jollain tapaa.

Odotan kohtaamisiamme innolla!

Lue koko viesti
Powered by Powered by